Valmennus
Extreme Sports
kunto
Martial ArtsEnsimmäinen kerta kun menin… | Lumilautailu
Ensimmäinen kerta, kun menin lumilautailemaan, oli myös melkein viimeinen. Se oli ensimmäinen iltapäivä ensimmäisellä vuoristomatkallani, ja sisarusteni, serkkuni Jamesin ja perheystäväni kanssa olin juuri hakenut lautani lomakeskuksen vuokrausliikkeestä Geilosta Norjasta. Olin 12-vuotias ja innoissani.
Matkalla puhuttiin hiihtämisen opettelemisesta. Skotlannissa asunut James oli matkustanut Ylämaille vuosia. Ystävämme Ali oli oppinut edellisellä matkalla. Mutta Ali oli myös luistelija, ja tämä oli vuonna 1998, jolloin lumilautailu oli skeitti-crossoverin huippua. Toisaalta John Cardiel ja jopa Steve Caballero kokeilivat lumilautailua. Toisaalta sinulla oli vanhempamme, jotka opettelivat laskettelemaan. Keskustelut eivät siis kestäneet kauan ennen kuin asia ratkesi. Meistä tuli lumilautailijoita. Joo.
Tai ainakin se oli suunnitelma. Ensimmäinen oppituntimme oli kuitenkin varattu vasta seuraavana aamuna, emmekä halunneet odottaa. Lainatuissa hiihtovarusteissamme juoksimme ulos, kiinnitimme laudat ja aloimme työntää toisella jalalla. Toistaiseksi niin turvallista. Mutta sitten joku huomasi, että tuolihissi oli edelleen käynnissä, ja kuin ryhmä kiihottavia lemmingejä, jotka vetäytyivät vääjäämättä kohti kallion reunaa, ryntäsimme sen luo ja hyppäsimme. James osasi hiihtää. Ali oli melko hyvä luistelija (ilmeisesti hän pystyi jopa laskeutumaan kickflipiin!) ja olimme onnistuneet tuo yksijalkainen juttu. Rehellisesti, kuinka vaikeaa tämä voi olla?
Herätys oli nopea, pettymyksemme julma. Aloittelijan on vaikea nousta pois tuolihissistä parhaimmillaan, mutta kun olet lyhytjalkainen 12-vuotias ja laskeudut ensimmäistä kertaa jäisille rinteille myöhään iltapäivällä Norjassa, mahdollisuutesi nousta mustelmattomat ovat pahempia kuin nolla.
Siitä eteenpäin asiat menivät alamäkeen, nopeasti. Ei tietenkään kirjaimellisesti, meidän on täytynyt liikkua etanan vauhtia, kun heilutimme tietämme satunnaisesti alas rinteeseen. Mutta kun luistelimme edestakaisin, jatkuva häntäluuhun murskaavien iskujen sarja, jonka keskeytti vain satunnainen varpaanreunainen skorpioni, mielemme vajosi.
Minulla ei ole mitään keinoa varmistaa, onko tämä totta vai ei, mutta tuon iltapäivän mielikuvassani oli pimeää, kun saavuimme pohjaan. Vielä pahempaa on, että vaikka meillä kaikilla oli tarpeeksi mustelmia aaseja, jotka eivät estäneet meitä istumasta mukavasti koko loppuviikon ajan, serkkuni James oli tehnyt jotain selvästi vakavampaa yhdelle ranteistaan.
Onneksi lääkärikeskuksessa käynnin jälkeen kävi ilmi, että se ei ollut rikki. Ja kun olimme selvinneet aikuisten väistämättömästä haikeudesta, hänelle kerrottiin, että hän voisi ainakin hiihtää myöhemmin tällä viikolla, koska hän ei todennäköisesti kaatuisi siihen. Hän oli onnekas. En minä tai sisarukseni osannut hiihtää, ja jos joku meistä olisi lyönyt ranteensa, se olisi ollut ohi. Kun otetaan huomioon lumilautailun suuri vaikutus myöhempään elämääni, on outoa ajatella, että talviurheiluurani olisi voinut päättyä juuri silloin.
Sen sijaan sain vian sillä viikolla, ja sitten vietin loput teini-iäni kiusaten vanhempiani (jotka eivät olleet koskaan olleet hiihtäjiä) viemään minut ja sisarukseni lumelle aina kun mahdollista.
Lumilautailu saneli julisteet, jotka kiinnitin makuuhuoneeni seinille, kappaleet, jotka räjähtivät discman-kuulokkeistani, ja valinnat, joita tein tulevaisuudestani. Heti koulun päätyttyä menin Alpeille tekemään kauden (Jamesin kanssa, joka ei koskaan kokeillut lumilautailua uudelleen, mutta hänestä oli tullut räjähdysmäinen hiihtäjä); Yliopistokurssin valintani johtui pitkälti siitä, että se antoi minulle mahdollisuuden viettää vuoden ulkomailla vuoristossa; ja kun joudut valitsemaan työpaikan Whitelinesissa ja paikka arvostetulla journalismin Masters Course -kurssilla, kilpailu oli mielestäni yhtä epätasainen kuin 90-luvun piippukilpailu, jossa Terje oli lähtölistalla. (Kun joku tarjoaa sinulle unelmatyötäsi, et sano ei.)
Tähän päivään asti suuri osa kirjoituksistani liittyy edelleen lumilautailuun, suuri osa talvestani (tuloistani puhumattakaan) kuluu valkoisen tavaran jahtaamiseen, ja monet parhaista ystävistäni ovat ihmisiä, joita olen tavannut tuon maailman kautta.
Se, että tämä kaikki sai alkunsa niin lupaamattomasta alusta, kertoo paljon norjalaisen lumilautailun opettajan kyvystä, joka saapui opettamaan kuritettua ryhmäämme seuraavana aamuna ensimmäisen kohtalokkaan lumen harjauksen jälkeen. En valitettavasti muista hänen nimeään, mutta muistan luulleni, että hän oli siistein ihminen, jonka olemme koskaan tavanneet. Stereotyyppisen pitkä ja vaalea hän näytti ja kuulosti pohjoismaiselta jumalalta, ja me kunnioitimme häntä sellaisena.
Toki ajoituskin auttoi. Lumilautailun suosio nousi räjähdysmäisesti, mutta sillä oli silti nuorekas etunsa. Et nähnyt yli 25-vuotiaita lumilautailijoita, ja kaikki siihen liittyvä – temppuista laudan grafiikkaan ja reppuvaatteisiin – vain tihkui vaivatonta siistiä. Kuten Alin kopio Sidewalkista (jonka muistan myös lukeneeni ensimmäisellä viikolla), jokainen lumilautalehden sivu tuntui uudelta ikkunalta koko julmuuden maailmaan. Ei tuntunut siltä, että olisin edes ymmärtänyt kaikkea kieltä tai saanut kaikkia viittauksia (myöhemmin opin, että 90-luvun lumilautalehdet, mukaan lukien Whitelines, olivat pahamaineisia in-vitseistään), mutta se teki siitä vieläkin siistimmän.
Ennen kaikkea se tosiasia, että jatkoin lumilautailua tämän mustelman ensimmäisen kohtaamisen jälkeen, on osoitus itse urheilun riippuvuutta aiheuttavasta luonteesta. Jopa ilman Chris Hemsworthin kaltaista apua, joka opetti meitä kääntymään oikein, olimme jo törmänneet johonkin perustavanlaatuiseen ensimmäisen, typerän laskeutumisen aikana. Aina silloin tällöin vasemmalle ja oikealle suunnattujen hurjasti hallitsemattomien liukumäkien välissä pääset sisään, löysit tasapainosi, ja hetkeksi tunnet melkein hallitsevasi. Kun menimme alas, ne ohikiitävät sekunnit pidentyivät ja pitkivät. Se saattoi olla asteittainen, mutta siihen mennessä, kun pääsimme pohjaan, olimme parantuneet.
Olen ratsastanut ympäri maailmaa 20 vuoden aikana siitä lähtien, Kazakstanista Coloradoon, ja ratsastanut kaikenlaisissa maastoissa, kaikenlaisissa olosuhteissa. Mutta missä ikinä ajatkin ja millä tasolla oletkin, olennainen jännitys on sama:se tarkoittaa itsesi pakottamista kokeilemaan jotain uutta, pelästyttää itseäsi prosessin aikana, kehittyä asteittain ja lopulta naulaa se. Olitpa sitten suoralinjassa Chamonix-kuluaarilla tai haparoimassa ensimmäisellä green-lenkilläsi, se on hallinnan tunne – mutta ei liian hallinnassa – jotain vaarallista. Se vain ei koskaan vanhene.
[Ensimmäinen kerta kun menin… | Lumilautailu: https://fi.sportsfitness.win/urheilu/lumilautailu/1005047984.html ]